Kuka: Elmo Karjalainen, kitaristi
Bändit: Kilpi
Elmo Karjalainen on kotimainen kitaravirtuoosi, joka on tullut tutuksi vuosien saatossa muun muassa Kilpi-yhtyeen riveistä. Elmo on julkaissut myös kolme sooloalbumia, joista viimeisin julkaisu Age of Heroes ilmestyi suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 2017.
Vuonna 2015 Elmo voitti kotimaassamme järjestetyn Tilu & Lilu -kilpailun ja hän sijoittui myös vuotta myöhemmin (2016) kahdeksan parhaan joukkoon Yngwie Malmsteenin Guitar Gods -kilpailussa. Tässä siis vain muutama satunnainen poiminta miehen viimeaikaisista toimista.
Elmon tyyli kitaristina soi allekirjoittaneen korviin erittäinen melodisena ja harkitsevana. Monista muista nykyajan teknisistä kitaristeista poiketen Elmon soitosta on myös kuultavissa vahva tulkinta sekä sen monisävyinen tarve.
Tämä pienimuotoinen haastattelu painottuu (kuten arvata saattaa) suurimmaksi osaksi kitaransoittoon, Elmon musikaalisiin ajatuksiin nojaten.
1. Moro Elmo! Olet allekirjoittaneen silmissä kotimainen kitaravirtuoosi, jonka ulosanti ammentaa vaikutteita paljon Ritchie Blackmoren ja Yngwie Malmsteenin soittotyylistä.
YouTubea nopeasti luntaten kuuntelijalle käykin nopeasti ilmi että ainakin Yngwie on sinulle hyvin merkittävä kitaristi, koska olet coveroinut hänen tuotantoaan aika paljon myös viime kuukausina.
Mikä sinua viehättää Yngwien soitossa eniten? Blackmoren tärkeyttä sinulle ei myöskään varmasti voida väheksyä mitenkään?
Måj!
Ensinnäkin, kiitoksia! Totta puhuakseni Ritchie Blackmore ei ole hirveästi vaikuttanut suoraan soittooni, vaan enemmänkin vaikutteet ovat tulleet Yngwien kautta. Olen kyllä kuunnellut Blackmorea paljonkin, mutta soittopuolella vaikutteet ovat tulleet enimmäkseen muualta.
Yngwiellä on luultavasti ollut minuun suurin vaikutus. Gary Moore sai minut aloittamaan soittamisen, mutta Ynkkää on tullut veivattua todella paljon. Yngwien soitossa minua viehättää monikin asia. Nuorempana se oli nopeus ja tietysti se touhu on edelleenkin hauskaa, mutta ilmeneehän muitakin nopeita soittajia, etenkin nykypäivänä. Yngwiellä on kuitenkin myös jotain sellaista intohimoa soitossa, joka puuttuu monelta muulta nykysoittajalta. Sen lisäksi hänellä on hallussaan erinomaisesti vibrato- ja bend-tekniikka, ja hänen soitostaan on aistittavissa myös paljon bluesia. Hänen soittonsa ei ehkä ole suoranaisesti bluesia, mutta juuret ovat siellä osittain Blackmoren takia, mutta ehkä vielä enemmän kuitenkin Hendrixin takia.
Muita vaikuttajia minulla ovat olleet Steve Vai, Jeff Beck, Joe Satriani, Stevie Ray Vaughan, Pat Metheny, Mattias IA Eklundh ja sitten vielä isompi kasa artisteja ja bändejä, jotka eivät nojaa varsinaisesti kitarointiin, kuten vaikkapa Genesis.
2. Miksi valitsit juuri kitaran instrumentiksesi? Oletko aina soittanut Stratocaster-tyyppisillä kitaroilla ja mikä niissä oikein sinua viehättää? Millä kitaratyypillä sinun on taas hankala soittaa ja miksi?
Ehkä se valitsi minut. Yritin soittaa pianoa vuoden, mutta se ei oikein lähtenyt. Sitten otin isältäni rumputunteja, mutta ne päättyivät yleensä riitelyyn 😀
Kitaransoiton aloitin kun isä kantoi kotiin Itäsaksalaisen Lead Star -kitaran ja jonkun Aria-vahvistimen. Otin tunteja pari vuotta ja homma eteni todella hitaasti. Olin jopa lähellä soiton lopettamista, mutta sitten vaihdoin opettajaa ja uusi opettajani, Sasa Opacic, kysyi minulta mitä haluaisin soittaa, ja se oli sitten menoa.
Olen oikeastaan aina soittanut Stratoilla tai muilla sen tyylisillä kitaroilla, esimerkiksi Ibanez Jemeillä. Tykkään kuitenkin enemmän ihan Stratosta. Ne yksikelaiset mikit, tai ”stacked humbuckers” (mitä ikinä ne ovatkaan suomeksi) vaan toimivat. Yleensä kun otan käteeni Straton se tuntuu kotoisalta.
Gibson Les Paulit ovat sitten taas sellaisia kitaroita, joiden kanssa en oikein koskaan ole tullut juttuun.
Sasalla on yksi todella hyvä Gibsonin Les Paul, mutta se onkin ainoa josta olen tykännyt. Yleensä niiden kanssa tulee se olo, että oikea käsi joutuu omituiseen asentoon, ikään kuin kielet olisivat kauempana kuin normaalisti. Se ilmeisesti johtuu siitä miten kielet lähtevät tallasta. Siinä on ilmeisesti joku kallistus verrattuna Stratoon. Siltä se siis tuntuu, mutta voi olla että vika on minussa.
3. Kauanko reenaat kitaransoittoa päivässä ja onko sinulla olemassa päivittäistä reeniohjelmaa millä ylläpidät taitojasi?
Entä mikä on ollut tähän mennessä urallasi se vaikein osa-alue saada onnistumaan yleisen reenin kannalta? Arpeggiot? Demppaus? Legatot? Staccatot? Kenties jokin yksittäin kappale tai etydi?
Nykyään treenaan sen mitä ehdin, eli yleensä en soita ollenkaan. Viikossa on varmaan keskimäärin yksi päivä kun ehdin treenaamaan puoli tuntia. Välillä teen tietoisen ratkaisun, että jätän töitä tekemättä, jotta ehtisin soittamaan edes vähän.
Vaikeinta oli varmaan oppia improvisoimaan biisistä ja tyylilajista riippumatta. Siihen verrattuna eri tekniikat ovat olleet suhteellisen helppoja. Todella pitkän aikaa varmaan noin 90% treenaamisestani on ollut vain improvisointia. Joskus opettelen jonkun uuden jutun, mutta yleensä vain improvisoin. Vaikka improvisointi on ehkä ollut vaikeinta, on se myös ollut hauskinta treenaamisen kannalta.
Onhan niitäkin juttuja ollut mitkä ovat tuntuneet aikoinaan todella vaikeilta. Muistan, että vibraton lisääminen bendiin tuntui aluksi täysin mahdottomalta. Se mikä on auttanut on ollut äärimmäinen jääräpäisyys, lisättynä siihen että olen aika kilpailuhenkinen ihminen. En vain osannut luovuttaa.
4. Jotkut tahot uskovat, että paremmat (lue: kalliimmat) soittokamat tekevät ihmisestä automaattisesti paremman soittajan. Toinen ääripää taas uskoo, että soittaminen on aloitettava mahdollisimman vaatimattomilla kamoilla.
Kumpaan ääripäähän itse kuulut vai koetko kenties että kumpikin ajatusmaailma pystyy tukemaan toinen toistaan juurikin kitaransoitossa?
Millainen soittokamahistoria sinulla on ollut ja onko se kulkenut asteittain aina oman kehityksesi kanssa?
Sijoitun jonnekin sinne välimaastoon. Soundi on pääasiassa sormissa, mutta kyllä ne kamatkin vaikuttavat siihen mitä jengi kuulee. Minulla se toimii niin, että hyvä soundi kamoista nostaa fiilistä ja silloin on myös helpompi soittaa. Huonon soundin kanssa kamppailu taas johtaa huonompaan esitykseen, koska on vaikeampi päästä oikeaan tunnetilaan.
Minulla homma on mennyt high gain kamoista ja humbuckereista enemmän vintageen. Minulla on ollut Jemiä ja esimerkiksi Marshallin TSL vahvistin. Nykyään soitan Stratoja Marshallin Plexi -vahvistimien kautta. Siinä välissä käytin paljon Fractal Audion Axe-FX II -etuastetta, mutta sekin on jäänyt sittemmin unholaan. Minusta on kiva että nuo vanhan tyyliset Marshallit tekevät vain yhden asian, mutta sen ne tekevät aivan ylivoimaisen hyvin.
5. Suomesta löytyy todella paljon hyviä kitaristeja. Mitkä asiat mielestäsi erottavat juuri sinut monista muista kotimaamme kitaravirtuooseista ja onko musikaalisen omaperäisyyden korostaminen sinulle kitaristina ylipäätään tärkeää vai syntyykö se vain itsestään? Harjoitteletko ylipäätään tulkinnallisia asioita kitaransoitossasi?
Juu, heitä kyllä löytyy. Vaikea kysymys. Ehkä minä eroan monista muista siinä mielessä, että olen Stratoja soittava old school tyyppi, joka samalla ammentaa musiikkiinsa kuuntelemalla ja soittamalla Devin Townsendia, Meshuggahia, Zappaa, Yngwietä, Vaita, Jeff Beckiä jne., eli että minulla on vaikutteita niin monesta eri tyyppistä.
Toinen asia mikä erottaa minut monesta tiluttelijasta on se, että minä en ole tiluttelija sanan varsinaisessa merkityksessä. Olen vain tyyppi, joka tykkää tilutella, mutta samalla teen musiikkia tunne edellä. Tuo kuulostaa tietysti tosi omahyväiseltä. Siitä huolimatta teen myös ihan akustista musiikkia, jossa ei ole juuri mitään nopeata soittoa, ja missä fokus on taas enemmän melodioissa ja tunnelman luomisessa.
6. Olet osallistunut vuosien aikana lukuisiin kitaransoittoon painottuviin kilpailuihin ja olet sijoittunut niissä myös sangen hyvin.
Kuinka paljon oma kitaransoittosi poikkeaa mielestäsi kilpailutilanteessa sen “normitasosta”? Saatko yliluonnollisia voimia valvovan silmän alla vai aiheuttaako turha stressi kilpailutilanteessa taas jopa soittotaidon paikoittaista heikentymistä?
Millaista oli muuten tavata Ynkkä livenä hänen luotsaamassa Guitar Gods -kilpailussa?
Ei se ihan ”normitasolla” ole ollut, mutta uskon sen johtuvan enemmän vieraista kamoista kuin jännityksestä, vaikka kyllä se jännityskin varmaan osansa tekee. Ei se soitto ainakaan yliluonnollisen hyvää ole ollut itse kilpailutilanteissa.
Ynkän tapaaminen oli aivan uskomattoman loistava kokemus. Se hetki kun hän katsoi minua ja sanoi: ”You, you’re really good!” oli sellainen hetki että tunsin saavuttaneeni kaiken mitä haluan. Itse asiassa minusta taisi sillä hetkellä tulla kikattava teinityttö muutamaksi sekunniksi 😀
7. Olet säveltänyt omaa musiikkia jo kolmen albumin verran. Tyylisi edustaa marginaalia, mutta se on samalla erittäin uskollista omalle visiollesi, mikä on aina kunnioitettavaa artistin kohdalla.
Toivoisitko kotimaassa enemmän jalansijaa etenkin instrumentaalimusiikille? Mitä toimenpiteitä tämä mielestäsi vaatisi, että myös laajempi yleisö (ja etenkin nykynuoriso) innostuisi taas kitaransoitosta laajemmissa määrin?
Millaisena näet itse “kitaravirtuoositeetin” tulevaisuuden?
Itse asiassa minulla on viisi albumia, mutta kaksi niistä ovat akustisia. Oikeastaan tyylini on että teen mitä huvittaa. Ei tässä kuitenkaan olla rikastumassa tällä musalla.
Onhan se vähän vaikeaa pomppia riemusta, kun ajattelee tuota tulevaisuutta. Se porukka, joka kuuntelee kitaramusaa tuntuu vanhenevan joka vuosi, kun taas nuoriso kuuntelee jotain ihan muuta. Toisaalta voi olla ettei totuus ole ihan tuollainen, mutta siltä se minusta näyttää.
Sama tuntuu olevan tilanne elävän musiikin puolella, genrestä riippumatta. Nuoriso ei tunnu käyvän keikoilla, vaan ainoastaan festareilla. Vaikea sanoa mihin tässä ollaan menossa. Striimauspalveluiden maksamat rahat ovat myös ongelma. Toisaalta, ehkä tässä ollaan menossa siihen suuntaan, että musiikki on vain mainosta, jonka avulla myydään sitten paitoja ja muuta sälää.
8. Top 5 parasta kitaralevytystä ikinä? Perustelut ovat suotavia… 😉
Ei missään erityisessä järjestyksessä:
1. Gary Moore – We Want Moore
Tämä livelevy, ja varsinkin kappaleen ”Shapes of Things” kitarasoolo sai minut haluamaan soittamaan kitaraa.
2. Yngwie Malmsteen – Odyssey
”Rising Force” kappaleessa on aivan uskomaton energia. Muutenkin kyseessä on loistava levy täynnä loistavia biisejä ja soittoa.
3. Steve Vai – Passion & Warfare
Mietin hetken ”Sex & Religion” levyä, koska siinä on Devin Townsendin laulu mikä nostattaa lätyn aivan loistavaksi. ”Passion & Warfare” on kuitenkin vaan niin loistava jokaisella eri sektorilla.
4. Pat Metheny – A Map of the World
Akustinen kitara ja orkesteri, kauniita melodioita ja tunnelmia. Jos ette ole kuulleet, kannattaa kuunnella.
5. Jeff Beck – Emotion and Commotion
Aivan loistava levy, jolta löytyy Beckin versio kappaleesta Nessun Dorma. Itkin kun kuulin sen. Beckin fraseeraus ja miten hän sai kitaran laulamaan oli jotain aivan uskomatonta.
Tuolta listalta nyt varmaan unohtui jotain. Heti tätä pohtiessani muistui mieleen taas yksi: Yngwie Malmsteenin kappale ”Brothers”. Ai niin, ja Jeff Beckin ”Where Were You”. Ja Steve Lukatherin ”Song for Jeff”. Ai niin, Steve Lukatherkin on vaikuttanut minuun suuresti.
Taidan siirtyä seuraavaan kysymykseen…
9. Muusikoiden hektisessä maailmankuvassa hyvä motto voi auttaa aukaisemaan vaikeitakin lukkoja omissa ja/tai muiden kanssaihmisten käsityksissä ja ajatuksissa, liittyivät aihepiirit sitten soittamiseen tai ihan vain yleisesti ottaen itse elämään.
Onko sinulla olemassa mitään tiettyjä mottoja ja osaatko jotenkin perustella meille ja lukijoille mottojesi tärkeyttä?
Ei minulla oikein ole ollut henkilökohtaisia mottoja koskaan, joita olisin viljellyt liiaksi. Nykyään yritän mennä sen mukaan, että teen sitä mikä tuntuu hyvältä. Olen juossut joskus rahojen perässä, mutta siitä ei koskaan hyvää mieltä ole saanut tienaamisesta huolimatta.
Mottoja minulla on päässäni jemmassa kuitenkin monia, joita olen alkanut prosessoimaan opettajana kun katselen oppilaitteni erilaisia ongelmia (toimin siis yläasteella musiikinopettajana).
”A winner is just a loser who tried one more time” on hyvä.
… ja toinen on ”Stop worrying about all the things that could go wrong, and start thinking of all the things that could go right”.
10. Vapaa sana
Tässä pitäisi kai nyt markkinoida itseään. Vihaan itseni markkinoimista, joten: blaa blaa blaa…
No, kai sitä jotain ihan järkevääkin voisi tähän sanoa. Minulta tuli juuri uusi levy, nimeltä ”Back Where We Belong”. Kyseessä on tunnelmia maalaava akustinen levy, joka löytyy meidän omasta kaupasta osoitteessa elmojk.com ja CdBabyltä, sekä pikku hiljaa myös Spotifysta.
Tuon lisäksi minulla on YouTube-kanava, jolla julkaisen kolme videota viikossa. Siellä on laitearvosteluja, oppitunteja ja tietenkin musaa. Minulla on myös kitara-akatemia, joka löytyy osoitteesta ejkguitaracademy.com
Tsekatkaa ne niin menetätte aikaa mitä ette saa koskaan takaisin. Mutta se menetetty aikahan voi olla hyvin käytettyä. Sen tiedätte vain menemällä tsekkaamaan tarjotut lähteeni!
Elmon FB
Elmon Instagram
Elmon Twitter
Kiitos haastattelusta!
Haastattelu: Pekka Montin
Editointi: Aili Viitanen